Kummitustarina

Muutin kaksikymppisenä Karhupuiston laidalle erään vanhan ja arvostetun talon ylimpään kerrokseen. Asuntoni yläpuolella oli ainoastaan ullakko. Makuuhuoneessa oli erillinen, käytöstä poistettu ulko-ovi rappukäytävään. Lähes joka aamuyö kello 04.25 minut herätti erikoinen ääni. Yläpuoleltani ullakkokerroksesta lähti joku hyppimään tasajalkaa rappukäytävää alas: viisi, neljä, kolme, kaksi kerrosta, aina aulaan saakka. Missään ei auennut ovi, ei ylhäällä ullakolla eikä alhaalla aulassa. Missään ei auennut postiluukku, ei yhdessäkään kerroksessa. Kurkin peloissani suljetun ulko-oven silmästä käytävään, mutta siellä ei ollut valoa, vain tasainen ylhäältä alas laskeutuva tömps tömps tömps tärähteli pimeässä. Kyllähän minä tiesin välittömästi, että siellä oli kummitus.

Tapani mukaan olin niihin aikoihin vastarakastunut ja vaadin uutta heilaani (joka ei uskonut kummituksiin) todistamaan unettomuuttani ylläpitävää erikoista ongelmaa. Pidin häntä väkisin hereillä ja juuri kun hän oli vaipumassa uneen, pomppimisen kylmäävä kumina havahdutti hänet. Hän ei kuitenkaan reagoinut laisinkaan kuten olin ajatellut, vaan mumisi se on postinjakaja ja nukahti. Ei siellä tietenkään ollut postinjakaja. Toisella kertaa skeptikko-siskoni sai minulta saman kutsun, mutta tällä kertaa jouduin herättämään hänet melko syvästä unesta, kun töminä alkoi. Vaikka siskoni on järjen ihminen, hän on silti käännytettävissä, ja osasi ymmärtää asian vakavuuden välittömästi. Hän nousi unisen pöllämystyneenä vahtimaan käytävää postiluukusta ja katsoi minua sen jälkeen epäuskoisena. Emme nukkuneet enää sinä yönä.

Muutamaa päivää myöhemmin siskoni soitti minulle ja kertoi nähneensä unen. Unessa hän seisoo taloni ala-aulassa. Sinne hyppii tasajalkaa yhteinen, edesmennyt ystävämme. Siskoni yrittää saada ystävämme ulos talosta mutta ystävä ei sano mitään eikä liikahdakaan. Itkeekö hän, kuuluuko hänestä edes sellainen ääni, sitä emme muista. Siskoni avaa ulko-oven ja yrittää vielä kerran, mutta tuloksetta. Siskoni on lähdettävä ja ystävämme jää yksin.

Pian tämän jälkeen minulle selvisi, että talo oli ystävämme viimeinen osoite. Minä muutin jo muutaman kuukauden jälkeen pois, parin korttelin päähän rakkauden tähden ja särjin sydämeni jälleen uudessa osoitteessa. Unohdin ystävämme sinne; hän ei metelöinyt tunnistamisensa jälkeen enää aivan joka ikinen yö ja minun huomioni oli taas elävissä.

Olen asunut Kalliossa seitsemässä eri talossa. Olen ottanut niissä ensimmäiset askeleeni, olen oppinut puhumaan ja kirjoittamaan, olen rakastunut ja eronnut, ollut hädässä ja tarvinnut apua. Olen ollut paljon yksin ja silti aina joku on ollut minulle läsnä. Kalliossa on vaikeaa olla itsekäs. Voi yrittää, mutta sen puolen itsestään joutuu varmasti kohtaamaan. Kaupunginosa on täynnä kummituksia ja olen usein saanut todistaa niiden läsnäolon. Siskoni sanoo että se johtuu siitä, että ne näyttäytyvät vain niille, jotka haluavat nähdä ne. Minä ajattelen, että niiden olemassaolon saa todistaa, kun on valmis auttamaan, mutta silloin ei saa unohtaa tai käydä itsekkääksi. Kun mietin, mitä haluaisin tästä paikasta kirjoittaa, muistin yhtäkkiä kaikki Kallion kummitukset ja tietenkin edesmenneen ystävämme. Minun pitäisi mennä auttamaan hänet viimeinkin pois. Olin unohtanut hänet, eikä ketään saa jättää täällä yksin.

Amanda Palo on kirjailija, galleristi, esitystaiteilija ja syntyperäinen kalliolainen