Mitä Rakkautta ennen aamua opettaa minulle läsnäolosta, ihmisten välisestä yhteydestä ja seikkailusta

Palaan Rakkautta ennen aamua -elokuvaan (Before Sunrise) yhä uudelleen. En vain siksi, että se on kaunis tarina, vaan koska se muistuttaa minua tärkeistä asioista: läsnäolosta, yhteydestä ja siitä, että joskus kannattaa hypätä tuntemattomaan – vaikkei tiedä, mihin se johtaa.

Céline ja Jesse tapaavat junassa. He päättävät viettää yön kävellen pitkin Wienin katuja – kunnes heidän täytyy jatkaa eri suuntiin. - 

He eivät tiedä toisistaan mitään, mutta he tarttuvat hetkeen. 

Rakkautta ennen aamua muistuttaa, miten onni löytyy joskus sieltä, missä suunnitelmat loppuvat. Kaikki on mahdollista, vaikka mikään ei ole varmaa. Elämä tapahtuu nyt.

Rakastan matkustamista. Uuden kaupungin tuoksuja, vieraita kieliä ja ääniä ympärilläni – haahuilua ilman päämäärää. Hetken kaikki tuntuu intensiivisemmältä. Huomaan pienetkin yksityiskohdat. Tunnen olevani elossa. Olen valppaampi, uteliaampi ja ennen kaikkea –  läsnä.

Wienissä on jotain erityistä, eikä se ole vain elokuvan taustakangas tai lavaste. Se on kolmas hahmo. Wien ei vaadi huomiota tai yritä väkisin tehdä vaikutusta. Sen taika piilee hiljaisuudessa ja rehellisyydessä. Se on todellinen ja kosketeltava, jollaisia kaupungit ovat, kun todella kävelet niiden läpi, etkä vain poseeraa niiden edessä. 

Célinen ja Jessen keskusteluun sekoittuu kaupungin ääniä: levykaupan musiikkia, huvipuiston metallista rytinää, raitiovaunun kolinaa ja kahvilan pehmeää taustahälyä. 

Rakkautta ennen aamua Elokuva ei pakota, vaan se antaa nähdä ja tuntea, jos niin haluat. Se inspiroi minua paljon matkustavana ja pohtivana valokuvaajana: miten hetken voi pysäyttää, miten tunteen voi välittää kuvan kautta?

Rakkautta ennen aamua lumoaa kohtauksillaan ja visuaalisella tarinan kerronnallaan kaikessa yksinkertaisuudessaan. Elokuva ei yritä kuvata ajan ilmiöitä, vaan jotain ajattomampaa. Se kutsuu kuuntelemaan ja olemaan läsnä.

Läsnä oleminen tuntuu tänä päivänä ylelliseltä, lähes pyhältä. Liikumme nykyään niin nopeasti, että aito läsnäolo ja keskittyminen tuntuvat vaikealta. Vierimme ihmisten, paikkojen ja asioiden ohi sekunnissa. Mutta Rakkautta ennen aamua hidastaa kaiken kävelyvauhtiin ja kysyy: entä jos kiinnittäisit huomion – tähän hetkeen, tähän ihmiseen, tähän kaupunkiin, tähän tunteeseen?

Elokuvan ydin on kahden tuntemattoman välinen yhteys. Céline ja Jesse eivät tiedä toisistaan melkein mitään, mutta he päättävät jakaa yhden yön – kohdata toisensa täysin rehellisesti ja auki. He juttelevat ennakkoluulottomina ja haavoittuvaisina kaikesta siitä, mikä meitä ihmisiä yhdistää: rakkaus, kuolema, yksinäisyys, toivo, muistot, katumus.

“Jos tässä maailmassa on minkäänlaista taikaa, sen täytyy olla pyrkimyksessä ymmärtää toista ihmistä ja jakaa jotakin hänen kanssaan.”

Elokuvan mieleen painuvassa sitaatissa ei ole kyse siitä, että täytyy ymmärtää täydellisesti – kyse on yrityksestä ja vaivannäöstä. Haavoittuvuudesta, kun päästää jonkun omiin ajatuksiin, muistoihin ja epätäydellisiin pohdiskeluihin. Tällainen avoimuus on harvinaista, ja kun näen esimerkkejä siitä, se muistuttaa minua olemaan utelias, rehellinen ja vähän vähemmän varovainen. Ei vain rakkaudessa, vaan elämässä ylipäänsä.

Siksi tämä elokuva on minulle rakas. En palaa siihen paetakseni todellisuutta, vaan löytääkseni siihen takaisin – pehmeämmin ja hitaammin. Ja koska joskus merkityksellisintä, mitä voimme tehdä, on kävellä jonkun vieressä hetken ja todella nähdä hänet.

Timea Slavic on valokuvaaja, joka on viettänyt paljon aikaa Pengerpuistossa Tilda-koiransa kanssa