Valo joka muuttaa meitä
Mitä järkeä elokuvissa on? Ehkä ei mitään – ja juuri siksi ne ovat niin loputtoman kiehtovia. Isoäitini tapaa sanoa, että elokuvat ovat unia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin huomaan toistavani samaa. Jokainen elokuva on oma maailmansa – jonkun toisen uni, jonka minä saan nähdä. Miten ihanan vilpitöntä! Elokuvan kokeminen on järjetön prosessi, ja ehkä juuri siinä järjettömyydessä piilee elokuvan syvin merkitys.
Elokuvakokemus koostuu kolmesta vaiheesta. Ensin se koetaan yhdessä, salissa tai ulkoilmassa. Kokemus on ihmeellinen. Itse elokuva on ihme. Se on valoa, joka heijastuu kankaalle, joka on valmis vastaanottamaan mitä vain – vain heijastaakseen sen katsojaan, joka vuorostaan heijastaa sitä eteenpäin, jokainen omalla tavallaan. Sitten astutaan ulos teatterista, ja alkaa toinen vaihe. Potentiaalisesti koko persoona on hetken ajan joku toinen – jotain, mikä perustuu siihen, mitä on juuri nähnyt. Miten keho ja mieli tuntuvat huokoisemmilta, vastaanottavaisemmilta. Kaupunki ympärillä heijastaa elokuvan uudelleen eteeni. Näen kaiken toisin, kaikki tuntuu mahdolliselta. Olen valokuvaaja keskellä modernia sotaa, olen teini-ikäinen prostituoitu oligarkkien sekoilujen keskellä, olen rahaton taiteilija valtavalla uppoavalla laivalla. Olen mitä vain ja kuka vain! Eikä se katso aikaa tai paikkaa. Keskellä Berliiniä olen tuntenut olevani Viggo Mortensen, joka elää idealistista elämää perheensä kanssa. Olen ajanut Los Angelesissa highwaylla ja nähnyt kuinka sen valomeri muuttuukin neuvostoaikaiseksi “vyöhykkeeksi”, jossa ajan autoa unen ja toden rajamailla. Kerran Fredrikinkadulla kotimatkalla elokuvista luulin, että olen puolisoni kanssa murhamysteerin takaumassa riitelevä pariskunta.
Elokuvan viimeinen vaihe on ikuinen. Ne jäävät meihin – tiedostimme sitä tai emme. Kuvat jäävät tajunnan pyörteisiin, ja aivan kuten unet, ne voivat ilmoittaa olemassaolostaan yllättävissä hetkissä. Kun hyppään uimaan veteen, ajattelen, että olen Paolo Sorrentinon Napolissa, ja vesi tuntuu ihmeelliseltä. Kun kaadan kahvia mutteripannusta, tunnen olevani Serpico – kadun tiikeri! Teininä kävelin Kalliosta Eiraan Frankien tapaan.
Vastikään kerroin ystävälle, miten kuvittelen olevani Anakin Skywalker, joka kerta kun leikkaan päärynän. Leikkasin juuri hiukseni, niin kuin Brad Pitt elokuvassa The Fury. Olen nähnyt elokuvan yli kymmenen vuotta sitten, enkä muista siitä juuri mitään, mutta yhtäkkiä mieleni ilmoitti, että nyt leikataan samanlaiset hiukset kuin Bradilla. Kun olen lentokoneessa, toivon, että hädän hetkellä, koneen puikoissa, olisi Denzel Washingtonin esittämä kapteeni. Näissä hetkissä kehoni läpi virtaa jonkun toisen uni. Aivan järjetöntä, mutta silti niin mielettömän ihanaa! Vastaavaa ei ole. Menkää elokuviin! Tulkaa Karhupuiston elokuvafestivaaleille! Juhlitaan yhdessä valoa, joka voi muuttaa meitä.
Tekstissä viitatut elokuvat: Civil War (Alex Garland), Anora (Sean Baker) Titanic (James Cameron) Calamari Union (Aki Kaurismäki), È stata la mano di Dio (Paolo Sorrentino), Star Wars: Attack of the clones (George Lucas), Serpico (Sidney Lumet) Captain Fantastic (Matt Ross), Stalker (Adrei Tarkovsky), Anatomy of a Fall (Justine Triet), Fury (David Ayer)
Elias Westerberg on helsinkiläinen näyttelijä, joka on asunut lapsuudessaan 5. linjalla.
Viimeisin elokuva jonka olen nähnyt: Joe Wright: Pride & Prejudice