Andrea

Emmi-Liia Sjöholm

Kirjailija ja käsikirjoittaja, joka asuu aivan Karhupuiston nurkilla.

Andrea. Se on nimeni vuoden ajan toukokuusta toukokuuhun.

Andrea ihastuu poikaan kahden lukion välimaastossa, Torkkelinmäen hiekkakentällä. Puut ovat vasta alkaneet vihertää, poika on pyytänyt hänet siihen, seuraava historiantunti jää välistä.

Andrealla on mustaksi värjätty tukka, liian lyhyt minihame ja säikyn eläimen vietti. Pojalla ei ole tukkaa lainkaan, mutta hänellä on tyttöystävä. Kunnes poika suutelee Andreaa kalliolaisella parvekkeella keskellä yötä, tuntematon huutaa humalassa kadulla, on koulujen päättäjäispäivä. Vanha tyttöystävä unohtuu, Andrea ottaa hänen paikkansa.

Pojan siskolla on lähes sama nimi, perhe sekoittaa kaksi tyttöä toisiinsa jatkuvasti. Onko sinulla enempää etunimiä, he kysyvät ja niin se on päätetty. Andrea.

Andrea vääntää itsensä monelle mutkalle, fyysiselle ja henkiselle, pukee hameen pariksi pelkän bikiniyläosan, saa ensimmäistä kertaa orgasmin toisen ihmisen seurassa, vaikka on näytellyt tilanteen jo monesti. Andrea on epävarma, mustasukkainen, iloinen ja hyvin surullinen. Hän saa tietää, että poika pettää Andreaa uudelleen ja uudelleen. Sellaista on kai rakkaus, Andrea miettii ja jää, kunnes alkaa hävetä. Hän ei halua muiden katsovan säälien, hän ei halua ajatella niitä kaikkia muita tyttöjä. Niitä kauniita tyttöjä, joita poika on tavannut, ja joiden vanhemmat näyttelevät elokuvissa.

Joten Andrea lakkaa olemasta.

Puoli vuotta eron jälkeen menemme yhdessä katsomaan Richard Linklaterin Rakkautta ennen auringonlaskua. En ole vielä nähnyt trilogiaksi myöhemmin kasvavan elokuvan edellistä osaa, Forum-leffateatterin penkeissä on olemassa vain kolmekymppiset Céline ja Jesse, joihin peilaan 19-vuotiasta itseäni. Olemmeko pojan kanssa joskus tuolla, etsimmekö vuosien jälkeen jälleen toisemme, katuuko hän sitä, miten kohteli minua, haluaako minut silloin takaisin?

Suutelemme ja riisumme kerran elokuvan jälkeen, mutta Andrea pysyy poissa. Poika jää paikoilleen, vanhemmat opettelevat uuden tyttöystävän nimen, minä menen eteenpäin. Ihan konkreettisesti, koen kipuavani elämässä uudelle tasolle, alan opiskella, olen muutakin kuin ruumiini rajat. Saan itsevarmuutta ja koen ensimmäistä kertaa vihan tunteita, poika ei ole mitään, hän myy pesukoneita ja huonosti toimivia tulostimia! Minä en aio etsiä yhdeksän vuoden päästä ketään Pariisin kadulta, ellen sitten uutta rakkautta.

En ajattele Andreaa enää yhtä usein, en ajattele poikaakaan. Vaalennan hiukseni, käytän hameiden sijaan housuja. Juttelemme kuitenkin välillä, poika ja minä. Hän ottaa minua kiinni, hänkin on opiskellut, hän menee naimisiin. Pojasta tulee mies. Olen antanut anteeksi, vaikka hän tuntuu muistavan lähinnä kehoni, mitä minulla on ollut milloinkin päällä, jonkinlaisen yhteyden. Itse yritän ymmärtää, miksi Andrea yritti aina niin paljon.

Minäkin menen naimisiin samalla, kun Andrea odottaa, että kirjoittaisin hänestä. Ja kun vuosien päästä vihdoin alan, en osaa lopettaa, kirjoitan Andreasta esikoisteokseeni ja hieman seuraaviinkin, kirjoitan hänestä tähän tekstiin. Ei se mitään, sanoo ystäväni – me kirjoitamme kerta toisensa jälkeen siitä, mikä meitä riivaa. Ja minua riivaa se, miten rakkaus ja suru eivät ehkä olekaan toistensa vastakohtia vaan väistämätöntä rinnakkaiseloa.

Andrea on kangastus ja muusa, häilyvä muisto. Purkki itseruskettavaa, leveitä hymyjä filmirullassa, kramppi vatsanpohjassa seksin jälkeen.

Minä kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan, ensin lehtien sivuille, sitten kirjan kansien väliin ja lopulta näyttelijöiden suuhun. Elän ajatuksissani, joista maksetaan useimmiten huonosti ja epäsäännöllisesti. En enää tiedä kipuanko ylös vai alas elämässä, mutta ainakin yritän sanoittaa sen kaiken mahdollisimman kirkkaasti.

Syksyllä 2025 käyn juontamassa Jessen ja Célinen Karhupuistoon pystytetylle valkokankaalle, tällä kertaa Wienin katuja kuljeksivina vasta tavanneina parikymppisinä. Jään katsomaan puolisoni ja lapseni kanssa pimeässä illassa elokuvan ensimmäiset viisitoista minuuttia, peilaan 40-vuotiasta itseäni heihin. Olen jo matkalla kohti keskiyötä, mutta olisiko minusta koskaan tullut minä, jos en olisi kerran ollut myös aamuyön Andrea? Hullaantunut ja särkynyt, etsinyt vimmaisesti rakkautta.

Laitan miehelle viestin. Kysyn, mitä hän muistaa tuosta elokuvasta, jonka kerran katsoimme yhdessä, haluaisin kirjoittaa siitä, meistä, Andreasta. Odotan nostalgista vastausta. Hän kirjoittaa heti: ”Ainoa asia, joka mua leffassa häiritsi, oli se, että siinä (ainakin teatteriversiossa) näkyi puomimikrofoni yhdessä kohtauksessa. En voinut käsittää miten niin voi käydä niin hyvässä elokuvassa.”

Naurattaa. Koko käsitykseni rakkaudesta, elämästä ja himosta perustuu tuohon elokuvakokemukseen. Olen kirjoittanut siitä ja sitä kohti. Ja mies muistaa yksityiskohdan, jota itse en ole tunteen palossa koskaan huomannut.

Muutama viikko sitten värjäsin hiusteni latvat mustiksi. Andrea yrittää ehkä sanoa hei, ehkei hän koskaan lähtenytkään minnekään. 

Baby, you are gonna miss that plane.

I know.

 

Kuvitus: Taru Liikanen