Elokuvat tapahtuvat pimeässä – ylistys elokuvateattereille

Samuli Knuuti

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka sielunmaisema on sekoitus Olarin metsiä ja David Lynchin Mulholland Drivea. Hänen esikoisromaaninsa Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä ilmestyi 2025.

Hän kääntyi pohjoiseen Sixth Avenuelta tietäen, että elokuvateatteri olisi lähes tyhjä, paikalla olisi vain kolme tai neljä yksinäistä sielua. Elokuvissa kävijät olivat sieluja, kun heitä oli vain muutama. – He pysyivät yksinäisinä poistuessaan teatterista, eivät vaihtaneet keskenään sanaakaan tai edes katsetta, toisin kuin sielut todistamassa jotakin muuta, kuten onnettomuutta tai luonnonmullistusta.

Olen viime aikoina ajatellut paljon Leo Zhelezniakia. Hän on Don DeLillon novellin The Starveling (2011) päähenkilö, keski-ikäinen mies, joka asuu yhdessä ex-vaimonsa Floryn kanssa ja joka viettää arkipäivänsä kiertämällä elokuvateatterista toiseen katsomalla elokuvia. Flory kysyy Leolta, haluaako hän nähdä elokuvia vai haluaako hän vain olla elokuvissa. Leo ei tiedä.

Flory kysyy Leolta myös, miksi hän ei pysyisi kotona katsomassa elokuvia. Tarjolla olisi yli kolmesataa kaapelikanavaa. Leon ei tarvitsisi kiirehtiä elokuvasta toiseen, kastua sateessa, juuttua metroon ja hän voisi syödä ateriansa pöydän äärellä. Kaikki olisi helpompaa, Leo vastaa, olisi helpompaa mennä töihin, olisi helpompaa kuolla. Mutta hän ei etsi helppoutta.

Vaikka Flory ja Leo ovat eronneet, he silti harrastavat seksiä, jota DeLillo kuvailee haikeaksi.

Pitkään Leo oli pitänyt kirjaa näkemistään elokuvista, mutta hän lopetti, koska muistikirjoista oli tullut syy sille mitä hän teki. Se mitä hän teki oli käydä elokuvissa. Muistikirjat olivat alkamassa korvata elokuvia. Elokuvat eivät tarvinneet hänen muistiinpanojaan. Elokuvat tarvitsivat vain hänen olevan paikalla.

Kun olin lapsi, elokuvateatterit olivat ihmeellisiä paikkoja. Siellä näin suurelta kankaalta asioita, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Näin Imperiumin vastaiskun, näin Teräsmies 2:n, näin Kadonneen aarteen metsästäjät. Jos en löytänyt kaveria, isäni ajoi minut yksin Helsinkiin teatteriin ja tuli hakemaan elokuvan jälkeen. Mihin minä olisin sillä reissulla kaveria edes tarvinnut?

Nyt, melkein 50 vuotta myöhemmin, käyn yhä elokuvissa useimmiten yksin. Kuten Leo, minäkin tajuan, että väärä seuralainen voi kaivaa maata elokuvan alta kohtaus kohtaukselta, tuhahdus tuhahdukselta. Menen elokuviin vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät mihin ovat ryhtymässä. Minä en ole vastuussa heidän viihtymisestään, eivätkä he minun.

Vaikka olen muiden ikäisteni leffaharrastajien kanssa nähnyt jo niin sanotusti kaiken, elokuvateatterit ovat yhä ihmeellisiä paikkoja. Olen tajunnut jo kauan sitten elokuvahistorioitsija David Thomsonin lailla, että kaikista ihmeellisin erikoistehoste on kauniit kasvot muuttamassa mieltään valkokankaalla. Kuten David Lynchin Mulholland Drivessa, kun Naomi Wattsin esittämä nuori toiveikas näyttelijä puhkeaa hymyyn saapuessaan Los Angelesin lentokentälle.

Pidän kaikenlaisista elokuvista, mutta sekä taide- että supersankarielokuvia haluan katsoa vain elokuvateatterissa. Minullakin on kuitenkin rajani. Viime tapaninpäivänä tekemisen puutteessa menin Itäkeskuksen IMAX-teatterin katsomaan Avatar: Fire and Ashin, koska en ollut koskaan nähnyt yhtään Avataria teatterissa. Yksinäisenä kävijänä löysin liki täyden teatterin tungoksen keskeltä istuimen lähes ihanteellisesta katsomispaikasta. Kun elokuva alkoi, se näytti ihmeelliseltä – aivan kuin minäkin olisin Pandora-planeetalla, kaikkien noiden avaruussmurffien seassa! Kokemus oli ihan toinen kuin aikaisemmin näkemissäni kolmeulotteisissa leffoissa. Mutta varttitunnin jälkeen kokemus oli jo menettänyt uutuuden viehätyksensä, ja edessä oli vielä kolme tuntia kammottavan huonoa elokuvaa.

En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi. Leo olisi varmasti poistunut teatterista, mutta minä en sitä osaa tehdä.

Avatar: Fire and Ash fuskasi, niin ajattelin. Se satsasi kolmiulotteisuuden ihmeeseen mutta samalla unohti millainen ihme elokuva voi olla. Avatar oli rihkamaa, tauhkaa.

Elokuvateatterit ovat myös romanttisia paikkoja, sillä jokainen elokuva on jonkinlainen mahdoton lupaus. Ainakin jokainen hyvä elokuva on.

DeLillon novellissa Leo Zhelezniak alkaa nähdä nuoren naisen yhä useammin samoissa päivänäytöksissä kuin hän itse. Nainen on liki anorektisen laiha, siksi Leo ajattelee häntä ”nälkäläisenä” (josta novellin nimi). 

Leo kehittää naisesta jonkinlaisen, enemmän teoreettisen kuin eroottisen pakkomielteen ja alkaa seurata tätä. Yhden näytöksen jälkeen hän ei voi hillitä itseään ja seuraa naista naistenhuoneeseen, jossa hän pitää tälle sekavan monologin näkemistään elokuvista. Nainen kauhistuu ja pakenee naistenhuoneesta. Leo luhistuu ensiksi polvilleen, mutta sitten hän kokoaa itsensä ja palaa ex-vaimonsa luokse. Miten muuten tarina voisi päättyä?

Maailma oli siellä ylhäällä, kehystettynä, valkokankaalla, leikattuna ja korjattuna ja tiukkaan kimppuun sidottuna, ja he olivat täällä, minne he kuuluivat, eristetyssä pimeydessä, olemassa mitä he olivat, olemassa turvassa.

Elokuvat tapahtuvat pimeässä. Tämä tuntui oudolta totuudelta, jonka hän nyt vasta tajusi.

Kursivoidut otteet ovat Don DeLillon novellista ”The Starveling”, suomennos kirjoittajan.

 

Kuvitus: Taru Liikanen