Elokuvien näkemisestä

Onerva Helne

kirjoittaja on dramaturgi ja yksi Karhupuisto Film Festivalin perustajista

Miksi katsomme elokuvia?

Kysymykseen on mahdotonta vastata – yhtä hyvin voisin kysyä, miksi on taidetta tai unia. Yritän kuitenkin tarkentaa hetkeksi elokuvan katsomisen kokemukseen. 

Elokuva kuljettaa toiseen maisemaan: Pariisiin, madonreiän kautta vieraaseen galaksiin, Berliiniin, Istanbuliin ja menneen vuosikymmenen Kallioon. Kuten junan ikkunapaikalta,   matkustaja katselee elokuvateatterin valkokankaalla silmiensä editse lipuvia kuvia. Katsomossa hän kulkee hetken elokuvan kanssa yhtä matkaa, havainnoi hetken toisin tarkennetun katseen läpi. 

Ehkä matkustaja tunnistaa itsensä elokuvista, joiden henkilöt ovat jossain muualla kuin kotona. Niin kuin kuka tahansa koskaan interrail-lipulla harhaillut, matkustaja löytää elokuvissa itsensä uudelleen hieman eksyneenä tuntemattoman kaupungin juna-asemalta, kuljeskelemasta puistosta tai joen varrelta. Läpikulkumatkan olosuhde tarjoaa hänelle anonyymiuden ja väliaikaisuuden suoman vapauden.

Kaikista kaupunkielokuvista matkustaja muistaa ehkä parhaiten Rakkautta ennen -trilogian, jonka ensimmäisessä osassa toisensa sattumalta –  tai kohtalon sanelemana – junassa kohdanneet Jesse ja Céline kulkevat läpi öisen Wienin kuin olisivat henkilöitä toistensa unissa. Matkustaja kuuntelee, kuinka monipolvisissa keskusteluissaan elokuvan päähenkilöt pohtivat matkustamisen luonnetta. Toisen heistä mukaan viikko toisensa jälkeen junan ikkunasta ulos tuijottaminen on oikeastaan aika hienoa. Näin saa ajatuksia, joita ei tavallisesti syntyisi. Esimerkiksi idean sarjasta, jonka jokainen jakso seuraisi eri ihmistä yhden päivän ajan eri kaupungeissa, kuvaten heidän tavallista elämäänsä. Toinen henkilöistä taas muistelee teini-ikäisenä tekemäänsä matkaa Varsovaan. Kaupunki näyttäytyi synkkänä ja harmaana, siellä ei ollut mitään ostettavaa eikä edes mainoksia. Hänellä oli aikaa kävellä ympäriinsä, ajatella ja kirjoittaa. Aivojensa levätessä hän koki olonsa rauhalliseksi, eikä kokenut enää tarvetta olla missään muualla. Parin viikon jälkeen hän huomasi saavansa uusia ideoita. 

Kuitenkin kaikki matkat loppuvat joskus. Juna lähtee asemalta kello puoli kymmenen aamulla, tai lento puoli kahdeksan illalla, ja matka tulee vääjäämättä päätökseen. Ennen väistämätöntä lopputekstienkin loppumista matkustaja kohtaa muita kaupunkien läpi kulkijoita, joilla on vielä hetki aikaa ennen edessään häämöttävää paluuta takaisin kotiin. Viimeistään elokuvasalin jättäessään matkustaja havahtuu arkiseen todellisuuteensa ja vastuuseen tähänastisista valinnoistaan. Ehkä matka on saanut hänet tarkastelemaan omaa elämäänsä etäisyyden päästä.

Elokuvateatterista ulos astuttuaan näkyvä valo taittaa matkustajan verkkokalvoille tutut kuvat: auringon laskiessa parvekelaseista heijastuvan kirkon tornin, kullansävyisellä kaunokirjoituksella sanat Kirjasto Bibliotek, niiden edessä alkukesällä kukkineen vaahteran,  leipomon kulman viemärikannen humistessa salamyhkäisesti hänen jalkojensa alla, Eläintarhanlahdella kesää viettävät linnut, Pitkänsillan päädyn poppelit ja graffitit hänen kotitalonsa kivijalassa. Valo näyttää hänelle hänen ystäviensä kodit Miina Sillanpään kadulta Linjoille, Flemarille ja Torkkelinpuistikon kautta aina Kinaporinkadulle asti. Maiseman lipuessa ohitse uudet ideat kuplivat.

Kuvitus: Taru Liikanen