Heijastuksia ikkunoissa
Justus Elo
Kirjoittaja on Kallion lukiolainen
Mummola. 2011. Tai 2012. Se vuosi, jona Kung Fu Panda 2 julkaistiin, milloin se oli? Istun sängyllä katsomassa läppäriltä elokuvaa, jossa Finias ja Ferb eksyvät toiseen todellisuuteen. Teos loppuu ja tapahtuu kummia: en muista heti kuka olen. Noin 80 minuuttiin mummoa, sänkyä, läppäriä tai kolmevuotiasta minua ei ole olemassa. On vain ikkuna toiseen maailmaan. Isä hakee minut kotiin. En puhu viikkoon mistään muusta kuin näkemästäni elokuvasta. Se ei ole ensimmäinen, jonka näen, eikä edes ensimmäinen, jota rakastan, mutta se on ensimmäinen, johon muistan kadottaneeni itseni.
Sähköttäjänpuisto. 2019. Pappani hautajaisista on kulunut viikko. Keskustelen kaverin kanssa ja sanon, että itkin enemmän Rautamiehen kuin pappani kuolemalle. Kaveri sanoo, että “toi on vähän outoa”. Otan sanat ensin vastaan ylpeänä, kunnes näen kaverin silmät, jotka eivät ymmärrä minua. Alkaa pelottaa. En halua olla enää hänen lähellään, joten menen kotiin ja alan katsoa elokuvaa. Se on jännittävä ja siinä on puhuva pesukarhu. En enää muista, mikä pelotti, minkä vuoksi enää ei pelota. Tai alitajuntaisesti ehkä vähän se, että entä jos ystäväni on oikeassa. Entä jos tässä koko paskassa ei ole mitään järkeä. Entä jos Rautamiehellä ei ole mitään väliä. Teen strategisen päätöksen, että Rautamies on ainut, jolla on väliä.
Kinopalatsi. 2020. Olen oppinut, että minulle paras tapa ottaa etäisyyttä muusta maailmasta on mennä yksin elokuviin. Tällä kertaa elokuva on kuitenkin tylsä, minkä vuoksi omat ajatukset ottavat vallan, mutta tällä kertaa ne lähtevät omille kierroksilleen. Sitten saan paniikkikohtauksen. En ajattele sitä silloin paniikkikohtauksena, koska en ajattele saavani sellaisia, koska eihän minua pelota mikään, koska unohdan aina kaiken mitä pelkään. Paniikkikohtaus se kuitenkin on. Valkokankaan värit taittuvat hähmäisiksi, rintalastani tuntuu painautuvan ihoani vasten enkä saa aivojani lakkaamaan toistamasta sitä, että kukaan ei välitä minusta. Kestää muutaman minuutin kunnes saan kasattua ympäröivät valot taas kuvaksi. Huomaan, että elokuvassa päähenkilö on löytänyt kellaristaan hienon kultaisen kellon. Katson kelloa. Katson kelloa. Katson kelloa. Katsotaanpa, minne päähenkilö sen laittaa.
Koti. 2021. Päätän katsoa Bo Burnham: Inside -nimisen komediaspesiaalin, koska se kestää alle puolitoista tuntia ja näyttää hauskalta. Tykkään spesiaalista. Jään miettimään sitä, joten katson sen uudestaan. Aivoissani tapahtuu jotain radioaktiivista. Katson elokuvan uudestaan. Ymmärrän, ettei Inside ole “komediaspesiaali” vaan kokeellinen elokuva. Katson sen uudestaan. Itken silmät päästäni. Katson sen 41 kertaa. Katselukertojen varrella elokuva menettää tarinansa ja rakenteensa. Nyt se on vain epämääräinen kokoelma tunteitani. Elokuvassa koomikon yritys viihdyttää muuttuu eksistentiaaliseksi kauhuksi, joka kulminoituu sen kohtaamiseen, jota olen itse yrittänyt välttää jo vuosia: kaikki ei ole hyvin. Olen, kuten koomikko, yksin. En siksi, ettei minulla olisi ystäviä vaan siksi, etten päästä heitä lähelleni, koska tähän asti en ole päästänyt itseäni lähelleni. Vain muutaman elokuvan. Ikkunassa toiseen maailman kiinnostavinta onkin tällä kertaa sen alakulmassa piilevä heijastus katsojasta, joka todistaa, etten oikeasti olekaan yksin. Sukellan syvälle cinemaan etsimään lisää heijastuksia. Löydän aarteita.
Koulu. 2022. Kuvistunnilla luokkalaiseni puhuvat siitä, miten lokkien tappamisen pitäisi olla laillista. Vastapäätä istuva pipopäinen tyttö sanoo idean olevan sadistinen. Katson tyttöä silmiin ja hymyilen. “Ootsä se leffatyyppi”, tyttö kysyy. Muutama viikko kuluu. Istun tytön sohvalla katsomassa vuoden 1977 Housea. Olen nähnyt sen jo kerran, minkä vuoksi päädyn hetkeksi ajatuksiini. Tyttö on nyt lähelläni. Niin kuin oikeasti lähelläni. Oikeasti lähelläni. Rintalasta painautuu ihoani vasten. Hengitys kiihtyy. Television valo taittuu. Puristan silmiäni kiinni niin kovaa kuin pystyn keskittyäkseni niiden tuntemiseen. Niiden sijaan pian tunnenkin käden olkapäälläni. Lopetan puristamisen. Tyttö on sulkenut television. Katson häntä. Katson häntä. Katson häntä. Hymyilen. En mieti viikkoon mitään muuta kuin ystäväni kättä olkapäälläni.
WHS Teatteri Union. 2026. Istun teatterin aulassa ystäväni kanssa, eikä kumpikaan meistä saa sanaa suustaan näkemämme elokuvan jälkeen. Naurattaa. Ystävä ei ole pipopäinen tyttö, yhteys välillämme katkesi muutama kuukausi aiemmin hänen toimestaan. Se oli pelottavaa, mutta se ei pyyhkinyt muistoa kädestä olkapäällä, jonka vaikutuksesta lähelleni on ehtinyt vilahtaa muutamakin muu, joista yksi on tullut kanssani katsomaan End of Evangelionia. Ystävästäni poiketen olen nähnyt sen aiemminkin, mutta silti päälle vyöryvät kuvat maapallosta, joka syntyy uudelleen verestä itsesäälissä rypevän pojan hahmottaessa oman merkityksettömyytensä, avautuvat ison kankaan vuoksi täysin uudella tasolla. Tai ehkä ne avautuvat ystäväni vuoksi. Ennen elokuvan alkua odotin innolla keskustelua hänen kanssaan elokuvan teemoista, mutta hiljaisuuden jakaminen teoksen jälkeen tuntuukin paljon henkilökohtaisemmalta. Analyysi jää siis pintapuoliseksi, mutta sanon kuitenkin ystävälleni, että itkin tällä katselukerralla enemmän kuin millekään muulle koko vuonna. Ystävä sanoo, että “toi on nii real”. Halataan. Hymyilen koko matkan kotiin. Mietin sitten vielä hetken näkemääni. Se ei ole viimeisin elokuva, jota rakastin, mutta se taitaa olla viimeisin, josta muistan löytäneeni itseni. Tai ei ehkä edes ole. Heijastuksia löytyy vaikka mistä, kun niitä etsii. Enkä aio koskaan saada niistä tarpeekseni. Ihan sama kuinka paljon niissä on järkeä.
Kuvitus: Taru Liikanen