Yhteiskunnallisesta elokuvataiteesta
Ossi Nyman
Helsingissä asuva kirjailija ja aktivisti, joka pitää Suomen harjoittamaa työvoimapolitiikkaa ihmisoikeusrikkomuksena. Hänen suosikkielokuvansa on Cool Hand Luke (1967).
Vuonna 2011 olin 33-vuotias ja ollut kymmenisen vuotta vapaaehtoisesti työttömänä.
En tuntenut ketään, joka olisi viettänyt samanlaista elämää kuin minä. En ollut kuullut edes puhuttavan samanlaisista ihmisistä. Rakastin Aki Kaurismäen elokuvia, mutta en jakanut Kaurismäen hahmojen uskoa työn autuaaksi tekevään voimaan. Eikä olisi jakanut myöskään yksi Kaurismäen suurimmista esikuvista, kaikkien työvälttelijöiden suojeluspyhimys, Charles Chaplin. Ainoat henkilöt, joihin tunsin edes jonkinasteista yhteyttä, olivat Charles Bukowskin alter ego Henry Chinaski, jota Barbet Schroderin Barfly-elokuvassa esittää ansiokkaasti Mickey Rourke sekä Clark Gablen esittämä Gay Langland John Hustonin Misfits-elokuvassa.
Mutta toisin kuin minä, Chinaski oli karismaattinen nyrkkisankari ja Langland
vieläkin karismaattisempi kulahtanut cowboy. Ainoa nuoruutensa jo elänyt, vapaaehtoisesti työtön ja kunnianhimoton kulttuurinen hahmo oli Uuno Turhapuro. Työttömyys oli kirous ja häpeä, ja siitä pyrittiin eroon kaikin keinoin sekä yksilö- että valtiollisella tasolla. Näin ainakin virallisesti. Kukaan ei tunnustanut julkisesti olevansa vapaaehtoisesti työtön tai nauttivansa joutenolosta. Häpesin itseäni, vaikka samalla aavistelin olevani oikeassa. Tällainenkin elämä saattoi olla arvokasta, siltä se ainakin minusta tuntui.
Yhtenä iltana elokuvateatterin penkissä istuessani näin trailerin, joka vahvisti uskoani elämäntapaani ja sen oikeutukseen. Näin Jussi Nikkilän, Eero Milonoffin ja Ylermi Rajamaan istumassa toimettomina kalliolaisen kioskin edessä ja kieltäytymässä heille tarjotusta helposta työkeikasta ja rahasta. Kuinka riemukkaan röyhkeää! Tunnistin itseni välittömästi.
Traileri mainosti tietysti Ville Jankerin Pussikaljaelokuvaa, jonka näin myöhemmin kokonaisuudessaan samaisessa lahtelaisessa elokuvateatterissa.
Kokemus oli järisyttävä. Muistan edelleen, miltä tuntui nousta ylös penkistä elokuvan jälkeen. Häpeä, jonka vallassa olin viimeiset 15 vuotta elänyt, oli poistunut ainakin hetkeksi. Hymyilin voitonriemuisesti ja katsoin ympärilleni ylpeänä ehkä ensimmäistä kertaa aikuiselämäni aikana. Minusta on tehty elokuva! teki mieleni huutaa. Näettekö nyt, että minunkin elämälläni on arvoa? Nikkilän esittämällä Marsalkalla oli kaiken lisäksi täsmälleen samanlaiset kuluneet Puman tennarit kuin minulla!
En vielä tuolloin täysin ymmärtänyt, mitä minulle Pussikaljaelokuvan nähtyäni tapahtui. Tunsin vain, kuinka hengittäminen oli elokuvan nähtyäni hieman helpompaa kuin sitä ennen.
Älyllinen oivallus tuli kymmenisen vuotta myöhemmin luettuani Anu Silfverbergin Sinut on nähty -teoksen. Ymmärsin, että minulle, työnvälttelijälle ja hyödyttömälle ihmiselle oli Pussikaljaelokuvan myötä tapahtunut sama, mitä oli alkanut tapahtua enenevässä määrin tavallisille, epätäydellisille naisille 2000-luvulla. Minut oli nähty ensimmäistä kertaa hyväksyvin ja lempein silmin. Minut, omana itsenäni, pystyi siis sittenkin näkemään rakastettavana ihmisenä, ei pelkästään loisena, rottana tai epäonnistuneen
työvoimapolitiikan uhrina. Ei ole sattumaa, että Pussikaljaelokuva sai aikanaan Kirkollisen tuomariston palkinnon Nordic Film Days -festivaalilla, sillä elokuva katsoi meitä ideologisesti tai muuten vaan työttömiä Jeesuksen silmin.
Taiteelle ei voida kuitenkaan määrätä yhteiskunnallista tehtävää tehdä ihmiset näkyviksi, vaan tämä tehtävä kuuluu yhteiskunnalle itselleen. Se, onko taide osa yhteiskuntaa, riippunee taiteen tekijän ja kokijan katsantokannasta. Itselleni taide on vastavoima ainakin tällaiselle yhteiskunnalle, jossa olemme viimeisen hallituskauden ja ehkä jopa viimeiset kaksisataa vuotta eläneet.
Elokuvataiteen tekijöillä on kuitenkin kaikista taiteilijoista tehokkaimmat keinot tehdä halutessaan taiteellaan hyvää, myös yhteiskunnallista hyvää. Elokuvan saavuttavuus on omaa luokkaansa, verrattuna esimerkiksi romaaniin. Suomessa tilannetta mutkistaa kuitenkin se, että elokuva on valtion tuesta riippuvainen. Jokainen elokuvasäätiön tekemä tuotantotukipäätös on myös yhteiskunnallinen päätös. Jos kansan katse halutaan ohjata pois tavallisen ihmisen elämästä, se käy helposti rahoittamalla menneiden
aikojen suurmiehistä tai iskelmätähdistä kertovia elokuvia. Terve yhteiskunta uskaltaa kuitenkin katsoa itseään kriittisesti ja parhaiten se onnistuu tukemalla sellaista taidetta, jolla on jotain sanottavaa vallitsevista oloista.
Kaikki, mitä olen elokuva-alasta viimeisten vuosien aikana oppinut, kirjoittaessani esikoisromaaniini pohjautuvaa elokuvaa (yhdessä em. Ville Jankerin kanssa!), puhuu sen puolesta, että alaa vaivaavaa rahan puutettakin vakavampi ongelma on sekä tekijöiden että rahoittajien rohkeuden puute. Mikäli elokuvasäätiö ja Yle eivät halua rahoittaa yhteiskunnallista elokuvaa, eivät tekijät uskalla sellaisia myöskään heille tarjota.
Varman päälle pelaamalla voi saada viisi tähteä Hesarin kriitikolta ja turvata seuraavankin projektin rahoitus, mutta kuolematonta tai edes pitkäikäistä taidetta ei sillä tavalla luoda.
Kuvitus: Taru Liikanen